The World is Not Enough

Oscarit on juuri jaettu ja ehkä sitä ennakoiden suurimman päivälehden kulttuurisivut kirjoitti jokunen päivä sitten siitä miten journalismiin vaikutetaan eri taiteenaloilla. Käytännössä siis niin, että elokuvien levittäjät kutsuvat toimittajia haastattelemaan jamesbondeja, jotka eivät kiertueellaan tule näitä minimarkkinoita tervehtimään. Aika ymmärrettävää –kivempi niitä haastatteluja on oikeasti kirjoitettuna kuin kansainvälisestä promomateriaalista käännettynä lukea.

Vaikutuskeinoja on muitakin, artikkeli kertoo. Koska lehtiin päätyy arvosteltavaksi vain pieni osa leffoista, levittäjien on tärkeää saada omansa vaikuttamaan niin kiinnostavalta, ettei sitä voi jättää arvostelematta. Niinpä Disneyn uutta leffaa puffattiin toimitukselle lähettämällä postitse 3D-lasit, jotta ne kannustaisivat elokuvan katsomiseen. Hienoa, kerrankin aika pieni, kevyt, helposti lähetettävä ja etenkin asiaan sopiva huomionherättäjä toimittajalle lähetettäväksi! Näin ajattelee viestinnän tekijä, joka erilaisten asiakkaidensa mediaviestintää ideoidessaan lakkaamatta pohtii miten kulloisenkin aiheensa saisi erottumaan. Entä jutun kirjoittanut toimittaja? Hän suhtautuu nuivasti. Haloo?

Moniko ajankohtainen aihe nykymediassa päätyy palstoille ilman että joku koostaa siitä ja sen taustoista tiivistelmän, kokoaa kehitystrendejä, epäkohtia tai erottautuvia pointteja. Aika harvoin myöskään poliittista journalismia tehdään puolueohjelmia lukemalla, vaan tarvitaan impulsseja tai edesottamuksia, joista jutut nousevat. Siksi on kornia pitää jotain median aihepiiriä niin itseohjautuvana etteikö sen huomiota voisi luovilla ja ehkä jopa kekseliäillä viestinnän keinoilla yrittää kiinnittää.

Sisältöjen samankaltaistumisesta on jo pitkään puhuttu. Viestinnän ja mainonnan roolina on nähty erottavien tekijöiden esiintuominen. Siksi olen taannoin haastattelemani mainostoimistopomon kanssa samaa mieltä: Sisältö ei yksin ratkaise, vaan myös pinnalla on merkitystä. Sorry vaan kulttuuritoimittaja, kuorrutukset, kikkailut ja huomionkerääjät saavat sinutkin tarttumaan kerkeämmin kynääsi!

Heidi Kauppinen

Hyvää kaupunkikuvaa rakentamassa

Iltapäivälehti uutisoi viime viikolla, että Hyvinkään kaupunki aikoo repiä alas 50-luvulla rakennetun idyllisen Rääkänpään pientaloalueen. Suunnitelmissa on rakentaa tilalle uusi kerrostaloalue. Artikkelissa haastateltu arkkitehti kommentoi suunnitelmien olevan hyviä kaupunkikuvakehityksen kannalta.

Olisi mielenkiintoista tietää, mihin suuntaan Hyvinkään kaupunkikuvaa ollaan kehittämässä.
Hyvinkään ja muiden pääkaupunkiseutujen kehyskuntien vetovoima lienee perustunut merkittävin osin siihen, että väestön pakkautuessa etelään ja pääkaupunkiseudun asuntohinnoittelun karattua käsistä, on keskituloisen perheen vaihtoehto omakotitalolle ja pihalle hieman kauempana.

Kaupunkikuva on pitkälti synonyymi maineelle. Ja kaupungilla on maineelle käyttöä samoin kuin liikeyrityksilläkin: hyvä maine tuo alueelle hyviä veronmaksajia, lisätuloja, yrittäjiä, palveluita ja työpaikkoja.
Kaupunkikuva on moniulotteinen ilmiö, jonka rakentamisen on yleensä ajateltu perustuvan olemassa oleviin tekijöihin. Itse hyvinkääläisenä on kovin vaikea nähdä, miten tämäntyyppiset suunnitelmat lisäisivät harmaaksi radanvarsikaupungiksi haukutun kaupungin vetovoimaa millään tavalla.

Anne Hyvärilä

Lokaiset legendat

Tähtitieteilijät taittavat toisinaan peistä siitä, onko muualla universumissa elämää. He katsovat liian kauas – erehdyttävästi omaamme muistuttavia maailmoja kun löytyy jo lähimmästä kauppakeskuksesta, jossa kahvila, pizzeria ja pakollinen aasialaispaikka muodostavat ”ravintolamaailman” ja lelukaupan viereen sijoitettua liukumäkeä tituleerataan ”lasten maailmaksi”.

Mikäli kuluttaja rohkenee tutustua ”ravintolamaailmaan” tarkemmin, hän löytää joka ruokalistalta ainakin yhden annoksen, jota kehutaan ”legendaariseksi”. Ravintolan asiakkaat ymmärtävät kyllä, että tusinaleikkeestä ei ole legendaksi, vaikka sitä kuinka ylisanoilla kuorruttaisi. Loka kun ei kehumalla kullaksi muutu. Silti moni firma panostaa vuosittain suuria summia omakehuun – silloinkin, kun pitäisi panostaa enemmän laatuun, asiakastyytyväisyyteen ja sitä kautta maineen parantamiseen.

Lienevätkö syinä toimitusten kasvaneet kustannuspaineet tai kaiken viihteellistyminen, mutta viime vuosina ylisanaleikittelyyn ovat yhä voimallisemmin lähteneet mukaan myös mediat. Sen huomaa vaikkapa titteleistä: pari koekuvausta ulkomailla tehnyt tyttö on naistenlehdessä ”huippumalli”, yhden kannattavan teoksen kynäillyt sanaseppo on ”menestyskirjailija”, ja niin edelleen.

Jännityksellä odotan, mihin suuntaan tilanne kehittyy nyt, kun maamme suurimman päivälehden puikkoihin astuva mies saa vastuulleen sekä lehden journalistisen sisällön että taloudellisen menestyksen. Mitä luulette, kumpi painaa vaakakupissa enemmän? Siirtyykö Hesarinkin sisältö jatkossa tähän suuntaan?

Haluaisinkin tässä lausahtaa oman vaatimattoman evästykseni niin Mikael Pentikäiselle kuin markkinointiosastoille ympäri Suomen: jos kaikki on legendaarista, mikään ei ole.

Jukka Holopainen

Onko armolla arvoa?

Kuunnellessani Töölön kirkonkellojen kuminaa sunnuntai-iltana, mieleeni tuli väistämättä naispappeuteen ja homoavioliittoihin liittyvät keskustelut. Ei usko, toivo ja rakkaus. Käynti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sivuilla kertoo kuitenkin, että "tasa-arvoajattelu läpäisee kirkon toiminnan lapsista aikuisiin". Maineenhallinnan ammattilaisen näkökulmasta jokin tässä yhtälössä ei aivan täsmää. Onko medioissa käydyn keskustelun ja kirjoittelun perusteella muodostunut mielikuvani väärä ja kirkko on oikeasti sitä mitä sanoo olevansa? Valitettavasti: tuskin.

Helsingin Sanomat uutisoi sunnuntaina 14.2. näyttävästi arkkipiispan vaalit, joiden ensimmäinen kierros käydään kuluvan viikon torstaina. Artikkeli "Kirkko valitsee nyt suuntansa" jatkui sisäsivuilla muun muassa ehdokkaiden esittelyillä. Arvojohtajana toimivaksi arkkipiispaksi on ehdolla myös henkilöitä, joiden näkemyksen mukaan rekisteröityneessä parisuhteessa elävää teologia ei voi vihkiä papiksi. Esimerkki tasa-arvoajattelua edistävästä arvojohtajuudesta? Mutta armoa, tai armopaloja meille sentään suodaan: "seurakunnassa on tilaa eri tavoin eläville, homoseksuaaliset kristityt ova veljiä ja sisaria". Iloitkaamme tästä.

Odotan itse asiassa mielenkiinnolla tätä kirkon suunnan valintaa. Vaalit ehkäpä näyttävät suunnan lopulta omillekin ratkaisuilleni tämän instituution osalta. On lievästi sanottuna erikoista, että arvojohtajuutta hakeva instituutio on vuosikausia kahinoinut niin naispappeuden kuin homoavioliittojenkin kanssa, kun inhimillisille arvoille ja armollekin olisi varmasti ollut kysyntää. Mutta toisaalta: mitä sitä rakkausliittoja siunaamaan, jos pitäjän uusi kauppakeskuskin on vihkimättä.

Hengellisyys on hyvästä. Toivottavasti tämäkin instituutio vielä laittaa sekä toimintansa, että sitä myötä maineensa kuntoon. Rauhaa, rakkautta ja oikeaa tasa-arvoa tässä maailmassa on aivan liian vähän.

Katja Espo

Kuin kaksi marjaa - Stubb ja Palin

Tuoreen Suomen Kuvalehden (5.2.2010) innoittama otsikko voi aluksi tuntua tökeröltä vitsiltä tai huonolta gonzoilulta. Mutta onko se sitä?

Suomen Kuvalehden haastattelema eläkkeelle siirtynyt suomalaisen ulkopolitiikan ”dinosaurus", ulkoasianneuvos Juhani Suomi tykittää rajua analyysia nykyisestä ulkoministeri Stubbista. Hän sanoo Stubbin olevan ”julkisuuden kipeä pintaliitäjä”, joka on ”saanut eniten julkisuutta juoksu- ja pyöräilyasioilla”. Stubb on Juhani Suomen mukaan saanut toiminnallaan maansa naurunalaiseksi. Uskoi Juhani Suomen arviota tai ei, niin yksi asia pitää ainakin paikkaansa, nimittäin julkisuuden ammattimainen hyväksikäyttö. Stubbin lehdistöavustaja on entinen Iltalehden toimittaja, joka tietää erinomaisesti, kuinka toimittajien kiinnostus saadaan heräämään.

No, mitä tekemistä tällä kaikella on USA:n ex-varapresidenttiehdokas Sarah Palinin kanssa? Stubb ja Palin ovat molemmat erinomaisia ja karismaattisia esiintyjiä, kirjoittavat ”kirjoja”, molemmat haaveilevat presidentin virasta ja ovat varsin kiinnostuneita ulkonäöstään (Palin on entinen missi ja Stubb tykkää esiintyä pyöräilyshortseissa). Mutta ennen kaikkea molemmat ovat kunnostautuneet saamaan median huomion kohdistumaan itseensä. Minä edestä, minä takaa, minä pyörän kanssa ja ilman, minä maailman vaikuttajien keskellä, minä perheeni kanssa, minä torilla, minä tapaamassa kansaa..minä, minä ja minä. Ennen vanhaan tällaisia tyyppejä kutsuttiin pyrkyreiksi. Nykyään he ovat suuria kansan suosikkeja. Jään kiinnostuneena odottamaan tiedotustilaisuutta, jossa presidentit Palin ja Stubb esiintyvät. ”Sarah is outstanding president”…”Alex is so handsome president”…

Jouni Heinonen

PS. Stubb alkaa lähestyä Palinin tasoa myös kommenteissaan, vai mitä pidätte seuraavista:

”Hilary Clinton on loistava ulkoministeri” – Stubb kehui Clintonia lyhyen tapaamisen jälkeen.

”Minä en nyt jaksa kommentoida tällaisia puheita” – Stubbin lausunto Juhani Suomen kritiikistä Suomen Kuvalehden jutussa.

http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/juhani-suomi-syyttaa-stubbia-pintaliitajaksi-stubb-ei-hatkahda-kritiikista

Kuisketta kulmahuoneissa

Osallistuin hiljan erääseen tilaisuuteen, jonka teemana oli markkinointiviestinnän rooli yrityksissä. Kuten yleensä, markkinointiviestintä käsitettiin lähes pelkästään mainontana ja muu viestintä jäi sivuosaan. Keskustelun taustalla oli mainostavien yritysten tekemät rajut leikkaukset markkinointibudjetteihin ja niiden vaikutukset mainostoimistoihin. Alas on tultu, ja kovaa.

Samanlaista romahdusta ei onneksi ole nähty viestintätoimistojen puolella. Eräs kansainvälisen viestintätoimistoketjun Suomen vetäjä onkin puhunut ”lamankestävästä” toimialasta. Toivotaan niin.

Mistä ero mainonnan ja viestinnän lamansietokyvyssä johtuu? Edellä mainitsemassani tilaisuudessa pohdittiin sitä, miksi mainostoimistojen pomot eivät vieläkään ole päässeet asiakasyritystensä kulmahuoneisiin, toimitusjohtajia sparraamaan. Pari syytä.

1. Markkinointia ja markkinointiviestintää ei nähdä strategisesti elintärkeänä toimintona.

2. Mainostoimistojen johdossa ei ole sellaisia ihmisiä – muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta – joilla olisi todella annettavaa yritysjohdon bisneshaasteisiin.

En ole varma, onko viestintätoimistoalallakaan kovin monia ”toimitusjohtajaterapiaa” antavia guruja, mutta omasta kokemuksestani tiedän, että kulmahuoneissa ollaan kiinnostuneita viestinnästä. Ei yksityiskohdista – tiedotteista, verkkoviestinnästä, asiakaslehdistä jne. – vaan laajemmin siitä, miten viestinnän avulla voi rakentaa ja suojata yrityksen mainetta.

Ikävä kyllä, liian usein herätys on tullut mainekriisin kovan koulun kautta. Toimitusjohtajan on pitänyt ensin löytää itsensä mediasta housut nilkoissa ennen kuin hän on ymmärtänyt, että valmentautuminen kriisejä varten on vähintään yhtä tärkeää riskienhallintaa kuin toimistokiinteistön palovakuutus tai valuuttariskeiltä suojautuminen.

Jarno Forssell

Virtahepo olohuoneessa

Antti vei maanantaipalaverissa sanat suustani nostaessaan esiin kysymyksen siitä, miksei sosiaalista mediaa valjasteta maineenhallinnan edistämiseen ja esimerkiksi mediaviestinnän työkaluksi. Koska ei osata, koska vieras on outoa, koska tuntematon pelottaa?

Taloustutkimuksen mukaan 66 %:ia verkon käyttäjistä hyödynsi sosiaalista mediaa jo vuonna 2008. Yhteisöllisyyden lisäksi sosiaaliset mediat tuovat paremmin kohdennettua sisältöä käyttäjälle. Markkinoijat ovat todellakin jo löytäneet tämän kultasuonen, joten missä viipyy viestinnän ammattilaisten saapuminen apajille?

Sosiaalista mediaa on kyllä rummutettu pitkään ja hartaasti. Turhan laiska uuteen tarttuminen, omalta mukavuusalueelta poistuminen ja fakkiintuneet toimintatavat ovat jäädyttäneet tilanteen ympäripyöreään jargoniin. Ensin täytyisi itse sukeltaa omien rajojen ja tapojen ulkopuolelle, jotta ideat alkaisivat syntyä.

Sosiaalinen media ei merkitse uutta kanavaa tai uutta tapaa viestiä. Se merkitsee kokonaan uutta ajattelutapaa ja uutta asennetta. Avointa keskustelua, osallistumista ja yhteisöllisyyttä. Yritykselle sosiaalinen media merkitsee kontrollista luopumista. Avainsana on jakaminen.

Yrityksen avainhenkilöt tweettaamaan ja bloggaamaan. Materiaalia ja tietoa jaetaan monipuolisesti wikeissä. Presentaatiot nähtävissä ja kuultavissa podcastina yrityksen blogista. Kuvat lanseeraustilaisuudesta haettavissa Flickristä. Verkostoidutaan Linked Inissä asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa. Promotaan pressitilaisuutta Facebookissa. Ladataan videomateriaalit YouTubeen. Pysytään kärryillä siitä, mistä puhutaan Diggin kautta. Jaetaan parhaat osumat Deliciousissa. Pari ilmaista vinkkiä, joista kilahtaa lisäropoja viestintäosaajan kassaan.

Voidaan tietysti laittaa pää pensaaseen tai kääntää selkä koko touhulle. Voidaan yrittää kontrolloida, koordinoida, estää, hidastaa, pakottaa. Jokainen sosiaalista mediaa tarkasteleva esitys Slidesharessa tuuttaa reseptiksi kolmea yksinkertaista teonsanaa: Kuuntele. Osallistu. Vaikuta.

Parasta on se, ettei pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Tieto on jo jaossa, sosiaalisissa medioissa.

Susanna Anttilainen