Veikkauksen Jokeri-peli sai keulahahmokseen elävän Jokerin, suomalaisten sympaattisen hauskuttajan ja hyväntekijän. Veikkauksen mukaan lapset eivät kuulu Veikkauksen markkinoinnin kohderyhmään. Miksi tästä huolimatta ruutuun on tuotu värikäs satuhahmo, joka kertoo vitsejä?
Kalevan ja Aamulehden haastatteluissa lapset kehuvat Jokeria. Jokeri kiinnostaa lapsia ja siksi se on ristiriidassa ikärajojen kanssa.
Jokeri on napit vastakkain myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen suositusten ja Veikkauksen omien säännösten kanssa. THL:n suositus: "Rahapelituotteiden mainostamisessa ei pitäisi käyttää nuoriin vetoavia hahmoja, kuvia tai elämäntavan kuvauksia. Mainonnassa ei tulisi myöskään käyttää nuorten henkilöiden kuvia, etteivät nuoret samaistuisi pelaamiseen ja voittamiseen."
Veikkauksen markkinoinnin eettiset ohjeet: "Veikkauksen markkinointiviestintää ei kohdisteta sellaisiin kuluttajaryhmiin, jotka ovat erityisen haavoittuvia ikänsä, sosiaalisen asemansa tai muun ominaispiirteensä osalta. Tällaisia ovat muun muassa lapset."
Englannissa, jossa on avoin pelimarkkina, Jokeri-hahmo olisi kielletty saman tien. ASA:n (Advertising Standards Authority) linja on tiukka ja johdonmukainen. Suomessa alaikäisiin vetoavaksi mainonnaksi on katsottu, kun kaljapullojen etiketeissä oli jääkiekkomaajoukkueen pelaajien kuvia.
Veikkaus ei voi kiertää vastuutansa sillä, että hahmon herättämät reaktiot tulivat Veikkaukselle yllätyksenä. Kukapa olisi uskonut ja etukäteen osannut ennustaa, että värikäs ja vitsejä kertova Jokeri viehättää lapsia?
Timo Paloste
maanantaina 23. marraskuuta 2009
maanantaina 16. marraskuuta 2009
Totuus on katsojan silmässä
Google on kuningas. Tieto kulkee nykyään googlen kautta. Sillä haetaan vastausta kysymykseen kuin kysymykseen: mikä on päivän sää, milloin Nykäsen mökki paloi, miten Zyskowicz kirjoitetaan? Google vastaa, mutta esimerkiksi Nykäsen mökkipalon sijasta tiedän Mika Häkkisen huvilapalosta.
Verkon keskusteluryhmistä haetaan tietoa tärkeämpiinkin asioihin. Haettaessa sikainfluenssaa ensimmäisen osuman saa sikainfluenssa.fi, kaksi seuraavaa vie wikipedia, sitten sikainluenssa.org ja lopuksi THL:n viralliset sivut. Lintuinfluenssa.com on puolestaan muuttunut sika- ja lintuinfluenssa.comiksi. Nettisivupandemia on levinnyt melkein yhtä nopeasti kuin itse tauti.
Verkko on vaikea paikka yrityksille ja viranomaisille. Oma viesti olisi saatava kaiken tiedon joukkoon ja näkyvälle paikalle. Netissä totuus on katsojan silmässä: jokainen valitsee meneekö THL:n sivuille vai suomi.24:n viestiketjuun hakemaan vastausta. Linkitys virallisille sivuille olisi vähintä, mihin esimerkiksi THL voisi pyrkiä.
Mutta kuinka monta sikainfluenssaan kuollutta Suomessa on? KVG.
Kimmo Malin
Verkon keskusteluryhmistä haetaan tietoa tärkeämpiinkin asioihin. Haettaessa sikainfluenssaa ensimmäisen osuman saa sikainfluenssa.fi, kaksi seuraavaa vie wikipedia, sitten sikainluenssa.org ja lopuksi THL:n viralliset sivut. Lintuinfluenssa.com on puolestaan muuttunut sika- ja lintuinfluenssa.comiksi. Nettisivupandemia on levinnyt melkein yhtä nopeasti kuin itse tauti.
Verkko on vaikea paikka yrityksille ja viranomaisille. Oma viesti olisi saatava kaiken tiedon joukkoon ja näkyvälle paikalle. Netissä totuus on katsojan silmässä: jokainen valitsee meneekö THL:n sivuille vai suomi.24:n viestiketjuun hakemaan vastausta. Linkitys virallisille sivuille olisi vähintä, mihin esimerkiksi THL voisi pyrkiä.
Mutta kuinka monta sikainfluenssaan kuollutta Suomessa on? KVG.
Kimmo Malin
tiistaina 10. marraskuuta 2009
Taantuma toisilla, joulu kaikilla
Lähes päivälleen vuosi sitten kirjoitin tähän blogiin taantumasta, tai pikemminkin sen pelosta, joka valtasi otsikot ja kahvipöytäpuheet hyvin kokonaisvaltaisesti.
Kun katsoo mennyttä vuotta taaksepäin, moni pelottava asia on kieltämättä toteutunut. Tehtaita on suljettu, kesätyöt jääneet saamatta ja työttömyystilastot rumentuneet entisestään.
Vuosi sitten peräänkuulutin kirjoituksessani optimismia ja selviytymishenkeä, ainakin niillä aloilla, joilla siihen on aihetta. Jos vaikeat ajat ohittavat yrityksen niin onnellisesti, etteivät omat jalat kastu, eikö silloin olisi aihetta pieneen kiitollisuuteen?
Heräsin tästä naivistisesta ajatuksestani eilen, kun ystäväni kertoi työpaikallaan sattuneesta välikohtauksesta. Ystävälläni on onni työskennellä alalla, jota lama ei juurikaan ole kurittanut. Saavutetuista eduista ei ole tarvinnut tinkiä, mutta pieniä säästöpaineita on heilläkin ilmennyt. Niinpä hallinnon ja henkilökunnan välillä oli käyty pitkä vääntö siitä, voidaanko toimistolle tilattavat hedelmät tästä lähtien tilata kuorineen, koska tähän asti tilatut valmiiksi kuoritut hedelmät tulevat niin paljon kalliimmaksi.
Tämän esimerkin valossa toivon siis tähän pikkujoulukauteen valoa, ja hieman kohtuutta kaikkeen.
Sara Lindström
Kun katsoo mennyttä vuotta taaksepäin, moni pelottava asia on kieltämättä toteutunut. Tehtaita on suljettu, kesätyöt jääneet saamatta ja työttömyystilastot rumentuneet entisestään.
Vuosi sitten peräänkuulutin kirjoituksessani optimismia ja selviytymishenkeä, ainakin niillä aloilla, joilla siihen on aihetta. Jos vaikeat ajat ohittavat yrityksen niin onnellisesti, etteivät omat jalat kastu, eikö silloin olisi aihetta pieneen kiitollisuuteen?
Heräsin tästä naivistisesta ajatuksestani eilen, kun ystäväni kertoi työpaikallaan sattuneesta välikohtauksesta. Ystävälläni on onni työskennellä alalla, jota lama ei juurikaan ole kurittanut. Saavutetuista eduista ei ole tarvinnut tinkiä, mutta pieniä säästöpaineita on heilläkin ilmennyt. Niinpä hallinnon ja henkilökunnan välillä oli käyty pitkä vääntö siitä, voidaanko toimistolle tilattavat hedelmät tästä lähtien tilata kuorineen, koska tähän asti tilatut valmiiksi kuoritut hedelmät tulevat niin paljon kalliimmaksi.
Tämän esimerkin valossa toivon siis tähän pikkujoulukauteen valoa, ja hieman kohtuutta kaikkeen.
Sara Lindström
maanantaina 2. marraskuuta 2009
Venäjä kutsuu, vastaako kukaan?
Vielä alkutaipaleella etenevän venäjän kielen opiskelujaksoni aikana en ole onnistunut törmäämään yhteenkään suomalaiseen venäjän oppikirjaan, jonka esipuheessa tai takakannessa maata ei kuvailtaisi käsitetasolla ällistyttävän korkealentoisin sanakääntein. Tyypillisessä kuvauksessa Venäjä on aivan omanlaisensa elämys, arvoitus tai mielentila, ja sen voi ymmärtää vain kokemalla sen itse.
Kepeällä mystiikalla sävyttäminen on oiva keino piristää tarinoita ja sitä kautta rakentaa vaikutelmia ja mielikuvia. Juuri tästä on kysymys mielikuvamarkkinoinnissa ja positiivisen brändin luomisessa, jota tunnetusti harjoitetaan aina valtiotasolla saakka. Edellä kuvailemani maalailu ei tietenkään ole yksin kielenopettajien helmasynti. Yhtä lailla siihen turvautuvat esimerkiksi matkanjärjestäjät.
Mutta kun tyystin ulkopuolinen taho luonnehtii itänaapurin tilaa, erilaisia sanavalintoja selittää aivan toinen syy: jännittynyt kunnioitus isompaa kohtaan. Pelataan vielä varman päälle, vaikka järki vakuuttaakin, että vanhat tabut ovat historiaa ja nyt saisi jo sanoa vapaasti, mitä tykkää.
Venäjällä on edelleen hurja maine. Sen vaikutus ei näy ainoastaan yksittäisten ihmisten mielikuvissa, vaan heijastuu myös talouteen. Suomalaista yrittäjää itään investoiminen saattaa kammottaa, kun hyvät uutiset jäävät jatkuvasti huonojen varjoon. Harvalle juolahtaa kylmiltään mieleen edes yhtä todellista menestystarinaa Venäjän liikemaailmasta, tutun tutuille tapahtuneita mörkökertomuksia taas kuulee kuin koululaisten telttaretkellä. Kasvavien markkinoiden mahdollisuuksien ylistäminen ei tunnu olevan tasapainossa kokemusten kanssa.
Riskejä ei pidä vähätellä, eikä taantuman jälkeen epävarmoja sijoituksia vältteleviä yrityksiä moittia, pikemminkin päinvastoin: riskienhallinta on kuin laittaisi rahaa pankkiin. On kuitenkin syytä muistaa, että maine on pohjimmiltaan kuin suuri, kömpelö valtameriristeilijä. Pohjaan sen saa vaivatta kuka tunari tahansa, mutta taidokas ohjailu kysyy tarmoa. Alus reagoi ruorin liikkeisiin hitaasti ja vaatii kärsivällistä ponnistelua kurssin muuttamiseksi.
Nykyisen mediajulkisuuden valossa Venäjän-markkinoita voi aivan perustellusti väittää huonomaineisiksi. Vielä tässä vaiheessa ne odottavat uskaliaita uudisraivaajia ja oman tiensä kulkijoita, jotka eivät pelkää ottaa askelta tuntemattomaan. Menestystarinoiden todelliset sankarit ovat edelläkävijöitä. Kuka nyt tarttuisi härkää sarvista?
Pekka Lehtinen
Kepeällä mystiikalla sävyttäminen on oiva keino piristää tarinoita ja sitä kautta rakentaa vaikutelmia ja mielikuvia. Juuri tästä on kysymys mielikuvamarkkinoinnissa ja positiivisen brändin luomisessa, jota tunnetusti harjoitetaan aina valtiotasolla saakka. Edellä kuvailemani maalailu ei tietenkään ole yksin kielenopettajien helmasynti. Yhtä lailla siihen turvautuvat esimerkiksi matkanjärjestäjät.
Mutta kun tyystin ulkopuolinen taho luonnehtii itänaapurin tilaa, erilaisia sanavalintoja selittää aivan toinen syy: jännittynyt kunnioitus isompaa kohtaan. Pelataan vielä varman päälle, vaikka järki vakuuttaakin, että vanhat tabut ovat historiaa ja nyt saisi jo sanoa vapaasti, mitä tykkää.
Venäjällä on edelleen hurja maine. Sen vaikutus ei näy ainoastaan yksittäisten ihmisten mielikuvissa, vaan heijastuu myös talouteen. Suomalaista yrittäjää itään investoiminen saattaa kammottaa, kun hyvät uutiset jäävät jatkuvasti huonojen varjoon. Harvalle juolahtaa kylmiltään mieleen edes yhtä todellista menestystarinaa Venäjän liikemaailmasta, tutun tutuille tapahtuneita mörkökertomuksia taas kuulee kuin koululaisten telttaretkellä. Kasvavien markkinoiden mahdollisuuksien ylistäminen ei tunnu olevan tasapainossa kokemusten kanssa.
Riskejä ei pidä vähätellä, eikä taantuman jälkeen epävarmoja sijoituksia vältteleviä yrityksiä moittia, pikemminkin päinvastoin: riskienhallinta on kuin laittaisi rahaa pankkiin. On kuitenkin syytä muistaa, että maine on pohjimmiltaan kuin suuri, kömpelö valtameriristeilijä. Pohjaan sen saa vaivatta kuka tunari tahansa, mutta taidokas ohjailu kysyy tarmoa. Alus reagoi ruorin liikkeisiin hitaasti ja vaatii kärsivällistä ponnistelua kurssin muuttamiseksi.
Nykyisen mediajulkisuuden valossa Venäjän-markkinoita voi aivan perustellusti väittää huonomaineisiksi. Vielä tässä vaiheessa ne odottavat uskaliaita uudisraivaajia ja oman tiensä kulkijoita, jotka eivät pelkää ottaa askelta tuntemattomaan. Menestystarinoiden todelliset sankarit ovat edelläkävijöitä. Kuka nyt tarttuisi härkää sarvista?
Pekka Lehtinen
maanantaina 26. lokakuuta 2009
Yrityksetkö narsisteja?
Media on mielenkiintoinen otus. Niin moni sinne tuntuu haluavan, paitsi silloin kun asiayhteys on negatiivinen. Hinkua löytyy paitsi yritysrintamalta myös yksityishenkilöiden osalta.
Oman äänen saaminen kuuluviin tiedotusvälineissä ei ole demokraattinen tai tasa-arvoon perustuva reilu peli. Se, joka osaa huutaa lujaa ja mielenkiintoisesti, saa muita enemmän tilaa ja aikaa. Mediassa paljon esillä olevat henkilöt ovat monesti mestareita tässä lajissa. Mutta sattumaa ei ole sekään, että tietyt yritykset ovat systemaattisesti ja myönteisessä valossa framilla.
Silti törmään yllättävänkin usein yritysten edustajien ihmettelyyn ja tuskasteluun siitä, miksi kilpailijamme saa noin törkeästi mediatilaa ja me emme juuri lainkaan? Ja vaikka he ovat meitä sata kertaa pienempiä ja vähemmän tärkeitä kuin me?
Joskus on vaikea pidätellä hymyä, sillä tyypillisesti kysymys on "vain" huolella suunnitellusta, johdonmukaisesta ja tavoitteellisesta viestinnästä. Naapuri- tai kilpailijakateus aiheutuu melko usein omasta passiivisuudesta yhdistettynä muiden aktiivisuuteen.
Mainio nyrkkisääntö auttaa arvioimaan, olemmeko me riittävästi esillä kilpailijoihin verrattuna. Jos paistattelemme median kohdevaloissa suunnilleen samassa suhteessa kuin mitä markkinaosuutemme on, pullat ovat mukavasti uunissa. Jos taas näkyvyytemme laahaa selvästi markkina-asemaamme jäljessä, voi olla syytä terästäytyä viestinnässä ja mediasuhteiden hoitamisessa. Tämä suhteellisuuteen pohjautuva "share of voice" -ajattelu on monesti havahduttavaa. Ja julkisuuden määrän arvioinnin ohella vähintään yhtä tärkeää on luonnollisesti tutkailla oman näkyvyyden sisältöä. Määrä kun ei aina korvaa laatua.
Jos keskimääräinen yritys olisi yksityishenkilö, hän olisi - rehellisyyden nimissä sanottuna - varmasti aikamoinen narsisti.
Esa Laurila
Oman äänen saaminen kuuluviin tiedotusvälineissä ei ole demokraattinen tai tasa-arvoon perustuva reilu peli. Se, joka osaa huutaa lujaa ja mielenkiintoisesti, saa muita enemmän tilaa ja aikaa. Mediassa paljon esillä olevat henkilöt ovat monesti mestareita tässä lajissa. Mutta sattumaa ei ole sekään, että tietyt yritykset ovat systemaattisesti ja myönteisessä valossa framilla.
Silti törmään yllättävänkin usein yritysten edustajien ihmettelyyn ja tuskasteluun siitä, miksi kilpailijamme saa noin törkeästi mediatilaa ja me emme juuri lainkaan? Ja vaikka he ovat meitä sata kertaa pienempiä ja vähemmän tärkeitä kuin me?
Joskus on vaikea pidätellä hymyä, sillä tyypillisesti kysymys on "vain" huolella suunnitellusta, johdonmukaisesta ja tavoitteellisesta viestinnästä. Naapuri- tai kilpailijakateus aiheutuu melko usein omasta passiivisuudesta yhdistettynä muiden aktiivisuuteen.
Mainio nyrkkisääntö auttaa arvioimaan, olemmeko me riittävästi esillä kilpailijoihin verrattuna. Jos paistattelemme median kohdevaloissa suunnilleen samassa suhteessa kuin mitä markkinaosuutemme on, pullat ovat mukavasti uunissa. Jos taas näkyvyytemme laahaa selvästi markkina-asemaamme jäljessä, voi olla syytä terästäytyä viestinnässä ja mediasuhteiden hoitamisessa. Tämä suhteellisuuteen pohjautuva "share of voice" -ajattelu on monesti havahduttavaa. Ja julkisuuden määrän arvioinnin ohella vähintään yhtä tärkeää on luonnollisesti tutkailla oman näkyvyyden sisältöä. Määrä kun ei aina korvaa laatua.
Jos keskimääräinen yritys olisi yksityishenkilö, hän olisi - rehellisyyden nimissä sanottuna - varmasti aikamoinen narsisti.
Esa Laurila
maanantaina 19. lokakuuta 2009
Laitosusko asuu syvällä meissä
Viime viikolla käyty mediakeskustelu helsinkiläisten ikäihmisten ateriapalvelujen tuottamisesta paljasti jälleen kerran kunnallisen palvelun suuren haasteen. Voiko hyvää palvelua tarjota yksilöllisesti, oikeaan aikaan ja vielä edullisesti? Helsingissä asia ratkaistiin niin, että jatkossa ateriat tuottaa ja toimittaa vain yksi palveluntarjoaja.
Mielestäni tämä ratkaisu vahvisti käsitystäni siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa elää voimakas usko laitosmaiseen palvelukulttuuriin. Meidät on totutettu siihen, että edullinen hinta ja tehokas toiminta onnistuu vain laitosten kautta. Yksityistä, pienessä mittakaavassa toimivaa palveluyritystä pidetään kalliina ja toiminnan jatkuvuus asetetaan helposti kyseenalaiseksi. Myös palvelujen kilpailuttamiseen asetetut säädökset karsivat vaihtoehtoja, koska hintaa painotetaan, laadusta ja osaamisesta tinkien.
Mutta entäpä jos kunnallisia palveluja voitaisiinkin jatkossa tarjota yhä enemmän yksilöiden tarpeiden mukaan? Käytännössä tämä tarkoittaisi palveluvalikoiman merkittävää laajentamista ja yhä useampia palvelujen tarjoajia. Myönteisiä vaikutuksia heijastuisi valinnan vapauden lisäksi yritystoimintaan: markkinoille perustettaisiin uusia palvelusektorin yrityksiä, syntyisi uusia työpaikkoja ja yksilöllisempiä palvelupaketteja. Samalla vahvistaisimme maamme palveluosaamista, jota tarvitsemme matkallamme kohti palveluyhteiskuntaa.
Nyt kaivataan pienten palveluyritysten puolesta kannanottoja mediassa ja vaikuttajien keskuudessa. Vaihtoehtoja ei osata vaatia ja kilpailutuksen säädöksiä ei kehitetä, jos niihin ei aktiivisesti tartuta. Odottamisen sijaan tarvitaan toimintaa!
Riitta Laine
Mielestäni tämä ratkaisu vahvisti käsitystäni siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa elää voimakas usko laitosmaiseen palvelukulttuuriin. Meidät on totutettu siihen, että edullinen hinta ja tehokas toiminta onnistuu vain laitosten kautta. Yksityistä, pienessä mittakaavassa toimivaa palveluyritystä pidetään kalliina ja toiminnan jatkuvuus asetetaan helposti kyseenalaiseksi. Myös palvelujen kilpailuttamiseen asetetut säädökset karsivat vaihtoehtoja, koska hintaa painotetaan, laadusta ja osaamisesta tinkien.
Mutta entäpä jos kunnallisia palveluja voitaisiinkin jatkossa tarjota yhä enemmän yksilöiden tarpeiden mukaan? Käytännössä tämä tarkoittaisi palveluvalikoiman merkittävää laajentamista ja yhä useampia palvelujen tarjoajia. Myönteisiä vaikutuksia heijastuisi valinnan vapauden lisäksi yritystoimintaan: markkinoille perustettaisiin uusia palvelusektorin yrityksiä, syntyisi uusia työpaikkoja ja yksilöllisempiä palvelupaketteja. Samalla vahvistaisimme maamme palveluosaamista, jota tarvitsemme matkallamme kohti palveluyhteiskuntaa.
Nyt kaivataan pienten palveluyritysten puolesta kannanottoja mediassa ja vaikuttajien keskuudessa. Vaihtoehtoja ei osata vaatia ja kilpailutuksen säädöksiä ei kehitetä, jos niihin ei aktiivisesti tartuta. Odottamisen sijaan tarvitaan toimintaa!
Riitta Laine
tiistaina 13. lokakuuta 2009
Median mahti
Risto Uimosen eilen ilmestynyt kirja Median mahti – Kuinka journalistit käyttävät valtaa ja pakottavat maan mahtavia eroamaan (WSOY) on ajankohtaisuudessaan napakymppi. Pääministerimme taistelee päivittäin mediassa mediaa vastaan. Mikäli Uimosen kirjan neljänkymmenen esimerkin kautta yrittää ennustaa, kuinka Lahnaselle, siis Vanhaselle käy, ennuste ei ole lupaava.
Kirjan julkistamistilaisuudessa Risto Uimonen sanoi suoraan myös sen, että useissa tapauksissa poliitikon, virkamiehen tai yritysjohtajan erot olisi voitu estää tai mediakohua vähintäänkin hillitä, jos kyseisillä henkilöillä olisi ollut tukenaan todellisia viestinnän ammattilaisia. Hän ihmetteli, kuinka yksin useimmat johtajat on jätetty mediamyrskyn keskelle. Politiikkaa tehdään yhä voimakkaammin mediassa ja silti mediasuhteiden taitajia ei ministereiden avustajakunnassa juurikaan ole. Missä on Vanhasen "spin doctor"? Kokoomuksella sellainen on ja vieläpä erinomainen. Katainen ja Stubb asettavat sanansa juuri siten, kun heidän mediaa ja julkisuutta hyvin lukeva konsultti sanoo. Maailmalla sama kuvio on ollut käytössä jo pitkään.
Nyt se on siis sanottu ääneen ja todistettu, että medialla on todellista valtaa. Mutta kuinka kauan? Uimosen mukaan vallan huipulla ollaan juuri nyt, mutta matka alaspäin on jo alkanut. Ja tätä alamäkeä on ollut mukavasti vauhdittamassa muun muassa sosiaalinen media. Jenkeissä suurin poliittinen vaikuttaja ei enää ole Washington Post, vaan politico.com.
Uimonen puhuu kirjassaan median megafoniefektistä. Hän tarkoittaa sillä sitä, että kaupallisuuden ja viihteellistymisen kasvaessa mediat juoksevat entistä voimakkaammin saman uutisen perässä. Tämä näkyi ihan konkreettisesti myös kirjan lehdistötilaisuudessa – vain yksi asia kiinnosti eli tapaus Matti Vanhanen.
Jouni Heinonen
Kirjan julkistamistilaisuudessa Risto Uimonen sanoi suoraan myös sen, että useissa tapauksissa poliitikon, virkamiehen tai yritysjohtajan erot olisi voitu estää tai mediakohua vähintäänkin hillitä, jos kyseisillä henkilöillä olisi ollut tukenaan todellisia viestinnän ammattilaisia. Hän ihmetteli, kuinka yksin useimmat johtajat on jätetty mediamyrskyn keskelle. Politiikkaa tehdään yhä voimakkaammin mediassa ja silti mediasuhteiden taitajia ei ministereiden avustajakunnassa juurikaan ole. Missä on Vanhasen "spin doctor"? Kokoomuksella sellainen on ja vieläpä erinomainen. Katainen ja Stubb asettavat sanansa juuri siten, kun heidän mediaa ja julkisuutta hyvin lukeva konsultti sanoo. Maailmalla sama kuvio on ollut käytössä jo pitkään.
Nyt se on siis sanottu ääneen ja todistettu, että medialla on todellista valtaa. Mutta kuinka kauan? Uimosen mukaan vallan huipulla ollaan juuri nyt, mutta matka alaspäin on jo alkanut. Ja tätä alamäkeä on ollut mukavasti vauhdittamassa muun muassa sosiaalinen media. Jenkeissä suurin poliittinen vaikuttaja ei enää ole Washington Post, vaan politico.com.
Uimonen puhuu kirjassaan median megafoniefektistä. Hän tarkoittaa sillä sitä, että kaupallisuuden ja viihteellistymisen kasvaessa mediat juoksevat entistä voimakkaammin saman uutisen perässä. Tämä näkyi ihan konkreettisesti myös kirjan lehdistötilaisuudessa – vain yksi asia kiinnosti eli tapaus Matti Vanhanen.
Jouni Heinonen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
